ARJA TIILI DANCE COMPANY

Intomieliset ry.
Helsinki 
Y-tunnus 2272183-7

Please reload

Recent Posts

I'm busy working on my blog posts. Watch this space!

Please reload

Featured Posts

Mercedes Bentso kertoo: Miksi Jokelan koulusurma koskettaa minua?

November 7, 2017

 

Tänään on kulunut 10 vuotta siitä, kun abiturientti Pekka-Eric Auvinen surmasi itsensä ja kahdeksan muuta Jokelan koulukeskuksessa. 

 

Julkaisin ensimmäisen osan tästä blogista Kauhajoen koulusurmien vuosipäivänä syyskuussa ja tarkoituksenani oli kirjoittaa tänään vain toinen osa, mutta ensimmäinen osa poistettiin tuntemattomasta syystä, joten tässä on koko kertomus yhdessä paketissa.

 

Sanon heti alkuun, etteivät tähän vuosipäivään liittyvät tunteeni ja ajatukseni ole ehkä tyypillisimpiä ajatuksia nuorelta naiselta, jolla on paljon ystäviä, joka tekee unelmatyötään ja joka on mukana kouluja kiertävässä Break the Fight- kiusaamisen vastaisessa hankkeessa. 

 

Koen myös heti alkuun tärkeäksi korostaa, että minä en hyväksy viattomien ihmisten tappamista, tai vahingoittamista, enkä koskaan kannustaisi ketään tekemään koulusurmaa. Päinvastoin. Minä olen viime aikoina jutellut erään 17-vuotiaan nuoren kanssa, joka kertoi miettineensä koulusurmaa, mutta meidän keskustelumme saaneen hänet hautaamaan ajatuksen. Samaa haluan tehdä Break the Fight- hankkeessa. Kiertää kouluja ja muita laitoksia kertomassa siitä, miten on olemassa parempia vaihtoehtoja pahan olon purkamiseen, kuin itsensä, tai jonkun toisen vahingoittaminen. Kerron, että minulle se tapa on ollut kirjoittaminen ja räppääminen. Ja jos yksikin nuori päättää tämän jälkeen, ettei haluakaan tehdä pahaa itselleen, tai muille, on työni tekemisen arvoista. 

 

Kuitenkin teon hyväksyminen ja tekijän ymmärtäminen ovat kaksi täysin eri asiaa. Ja nyt pääsen siihen, miksi ylipäänsä haluan tehdä kiusaamisen vastaista työtä, miksi erityisesti Suomen koulusurmat ovat minulle niin merkityksellisiä ja miksi haluan kirjoittaa tästä aiheesta blogin: minä olin potentiaalinen kouluampuja.

 

13-vuotiaaseen asti olin sitä mieltä, etten pystyisi satuttamaan ketään. Minua kiusattiin koko ala-asteen ajan, mutta kertaakaan mielessäni ei käynyt pienintäkään ajatusta kostaa kiusaajilleni. Kun vaihdoin 13-vuotiaana kiusaamisen takia koulua ja kiusaaminen jatkui vielä siellä, ajatuksiini tuli radikaali muutos. Vihkooni kirjoittamani unelmat ja tulevaisuudensuunnitelmat vaihtuivat väkivaltafantasioiksi ja aloin elää niiden tuomassa valheellisessa turvamaailmassa. 

Minulla oli tarkkoja suunnitelmia siitä, kuinka vahingoittaisin kiusaajiani ja enimmäkseen pidin nämä suunnitelmat visusti vihkoni kansien välissä. Muistan kuitenkin yhden tapauksen, ehkä sekin syksyltä 2007, kun koulussamme järjestettiin jonkinlainen kiusaamisenvastainen keskustelu. Menimme pareittain luokkaan, jossa kaksi nuorta naista esitti meille kysymyksen: ”Minkälainen olisi unelmiesi koulu?”

 

Voi sitä ironian määrää, kun parikseni valikoitui pahin kiusaajani ja hän vastasi kysymykseen: ”No sellainen, että siellä sais kiusata kaikkia niin paljon, kuin haluais”. 

Minun vastaukseni oli yhtä epäterve ja se kuului näin: ”Sellainen, että siellä ne kiusatut sais valita tavan, millä niiden kiusaajat kuolee”. 

 

Kukaan ei esittänyt jatkokysymyksiä, eikä kukaan puuttunut. 

 

Väkivaltaiset suunnitelmani kasvoivat ja yksityiskohtaistuivat vihkossani aina 7.11.2007 asti, jolloin Pekka-Eric Auvinen päätyi tekemään surullisen tekonsa. 

Ei, suunnitelmani eivät loppuneet siksi, että olisin ymmärtänyt niiden vakavuuden, tai tullut toisiin ajatuksiin, vaan tähän liittyy se samainen kiusaajani. Hän sai nimittäin Jokelan tapauksesta jotakin sairasta lisäoikeutusta minun kiusaamiselleni. Korostan, etten kerro tätä siksi, että tahtoisin millään tavalla viedä huomiota pois tämän päivän peruuttamattomammalta tapahtumalta: yhdeksän ihmisen kuolemalta. Kerron tämän ainoastaan siksi, että tahdon ihmisten tietävän jotain oleellista koulukiusaajien mielestä. Siitä, kuinka edes koko kansakunnan turvallisuudentunnetta pysyvästi horjuttanut tragedia ei saa heidän pimeyteensä pisaraakaan empatiakykyä. 

 

Kun lehdet kirkuivat otsikoita Jokelan kouluampumisesta ja koko muu Suomi oli jonkinasteisessa shokissa, juoksi kiusaajani riemuissaan luokkaan, kädessään lehtileike, jossa oli Pekka-Eric Auvisen kuva. ”Linda-kakkonen! Kattokaa kaikki! Linda-kakkonen! Eiks sun pitäny tulla tänne kouluun ja ampua meidät kaikki? Mut ethän sä pärjäis ees vitosluokkalaiselle!” hän huusi. 

 

Minä yritin sinä päivänä itsemurhaa.

 

Tämä päivä on minulle siis monesta syystä erittäin merkityksellinen ja siksi halusin juuri tänään julkaista blogin lisäksi trailerin musiikkivideostani, joka julkaistaan ensi vuoden alussa. Kappaleesta tulee Break the Fightin tunnusbiisi ja olen kirjoittanut sen omasta kokemuksestani koulukiusaamisesta. 

 

Mielestäni aiheesta ei voi puhua liikaa, eikä liian raadollisesti, koska lukenut paljon ympäri maailmaa tapahtuneista koulusurmista ja lähes kaikkia tuntuu yhdistävän tekijöiden tausta koulukiusattuina.

 

Kouluampumisten jälkeen puhutaan aina paljon aselain tiukentamisesta ja mielenterveyspalveluiden parantamisesta. Olen katsonut paljon videoita ja haastatteluita liittyen Pekka-Eric Auviseen ja niissäkin on noussut esille ajatus siitä, kuinka ongelmien takana on vääränlainen politiikka. Toki on totta, että lähes kaikki politiikassa tehtävät päätökset heijastuvat kansaan ja ne näkyvät muunmuassa mielenterveysongelmina ja väkivaltana. Resursseja näiden oireiden hoitamiseksi tarvitaan lisää, mutta fakta on kuitenkin myös se, että jokainen ihminen voi ihan ilmaiseksi olla pahentamatta toisen oloa. Päätökseen olla sylkemättä toisen kasvoille, olla nolaamatta tätä tarkoituksella koulun käytävällä, tai olla kirjoittamatta tästä törkeyksiä luokan taululle, ei tarvita valtion rahoja. Siihen ei tarvita mitään muuta, kuin hyvä ja ymmärtävä sydän ja kyky asettua toisen asemaan. 

 

Pekka, minä tiedän, miltä tuntuu

elää erilaisena lapsena ja nuorena, jolla on erilaiset kiinnostuksen kohteet, erilaiset vaatteet, erilainen koti ja erilainen tapa ajatella. Mutta minä tiedän, että myös me, jotka olimme erilaisia lapsia ja nuoria, halusimme ja toivoimme ihan samoja asioita, kuin ne kaikki muut, jotka kiusasivat meitä. Me olisimme toivoneet, että meillä olisi ollut ystäviä, että olisimme saaneet kulkea rauhassa koulunkäytävällä ilman pilkkaavia ja nöyryyttäviä kommentteja ja katseita. Että olisimme saaneet olla rauhassa erilaisia. Minä saan tänä päivänä olla rauhassa erilainen, koska en onnistunut itsemurhayrityksessäni 10 vuotta sitten. Valitettavasti sinä onnistuit ja veit mukanasi kahdeksan muuta.

 

Levätkää rauhassa kaikki Jokelan yhdeksän uhria.

 

 

Share on Facebook
Share on Twitter
Please reload

Follow Us

I'm busy working on my blog posts. Watch this space!

Please reload

Search By Tags
Please reload

Archive
  • Facebook Basic Square
  • Twitter Basic Square
  • Google+ Basic Square