Meidän luokalle tuli uusi oppilas. Rääväsuinen poika, joka oli kasvanut

vaikeissa oloissa. Tuskaansa lieventääkseen hän haistatteli ihmisille,

ei kai osannut muuta.

Poika ajettiin aika nopeasti ulos kaveripiireistä. Meillä oli pieni

koulu, joten hän oli nopeasti yksinäinen.

Hän haastoi muita ja löysi itsensä nopeasti tappeluista. Moni kävikin

hänen

kimppuunsa, koska vaikka hän ei ollut arka tappelemaan, oli hän

fyysisesti heikko.

Näin riidan alkavan hänen ja parhaan ystäväni välillä välitunnin

lopulla, mutta en mennyt väliin, odotin vain. Opettajat ja muut lapset

olivat jo menneet sisälle ja pihalla oli vain me kolme ja muutama

alempiluokkalainen.

Odotin lähestulkoon innolla, että uusi kaveri kävisi ystävääni käsiksi,

että

minulle aukeaisi mahdollisuus päästä väliin ja pelastaa päivä. Niinhän

kaikissa leffoissakin tehdään. Paha saa palkkansa ja sankari on se joka

vetää turpaan sitä pahaa jätkää.

Sanaharkka eteni fyysiseksi tappeluksi. Pääsin väliin ja kuvittelin

kuinka sankarimusiikki soi taustalla, juoksin muina jamesbondeina väliin

ja vedin kundia turpaan. Hän tippui ja adrenaliini virtasi suonissani.

Olin sankari ja ystäväni oli kiitollinen.

Kaikki kehuivat ja halusivat olla kaverini. Olin nuori, karismaattinen,

pelottava, reilu ja rehti antisankari. Ikää vailla Marlboromies.

Tänä päivänä häpeän käyttäytymistäni tuossa tilanteessa. Olisin voinut

olla oikea kaveri, oikeasti vilpitön halussani auttaa ja säästää

molemmat riitelijät tappelulta.

Sen sijaan käytin hyväksi uuden oppilaan

heikkoutta peittääkseni omaani.

Kiusasin kiusaajia, että olisin muka sankarillinen ja reilu ihminen.

Pahan piti saada palkkansa ja minä olin poliisi. Heikko itsetunto ei

parane kiusaamalla kiusaajia.

Aloittamalla toisen tappelun ensimmäisen

perään levitin samaa myrkkyä kuin ensimmäisen tappelun aloittaja.

Nykyisin haluan ajatella itse mitä sankaruus minulle on ja rakentaa

minäkuvaani toista kautta. Joskus sankarillisimmat teot tehdään

kenenkään huomaamatta.