BTF! Blogin eka postaus. B-boy Ätän tarina
Meidän luokalle tuli uusi oppilas. Rääväsuinen poika, joka oli kasvanut
vaikeissa oloissa. Tuskaansa lieventääkseen hän haistatteli ihmisille,
ei kai osannut muuta.
Poika ajettiin aika nopeasti ulos kaveripiireistä. Meillä oli pieni
koulu, joten hän oli nopeasti yksinäinen.
Hän haastoi muita ja löysi itsensä nopeasti tappeluista. Moni kävikin
hänen
kimppuunsa, koska vaikka hän ei ollut arka tappelemaan, oli hän
fyysisesti heikko.
Näin riidan alkavan hänen ja parhaan ystäväni välillä välitunnin
lopulla, mutta en mennyt väliin, odotin vain. Opettajat ja muut lapset
olivat jo menneet sisälle ja pihalla oli vain me kolme ja muutama
alempiluokkalainen.
Odotin lähestulkoon innolla, että uusi kaveri kävisi ystävääni käsiksi,
että
minulle aukeaisi mahdollisuus päästä väliin ja pelastaa päivä. Niinhän
kaikissa leffoissakin tehdään. Paha saa palkkansa ja sankari on se joka
vetää turpaan sitä pahaa jätkää.
Sanaharkka eteni fyysiseksi tappeluksi. Pääsin väliin ja kuvittelin
kuinka sankarimusiikki soi taustalla, juoksin muina jamesbondeina väliin
ja vedin kundia turpaan. Hän tippui ja adrenaliini virtasi suonissani.
Olin sankari ja ystäväni oli kiitollinen.
Kaikki kehuivat ja halusivat olla kaverini. Olin nuori, karismaattinen,
pelottava, reilu ja rehti antisankari. Ikää vailla Marlboromies.
Tänä päivänä häpeän käyttäytymistäni tuossa tilanteessa. Olisin voinut
olla oikea kaveri, oikeasti vilpitön halussani auttaa ja säästää
molemmat riitelijät tappelulta.
Sen sijaan käytin hyväksi uuden oppilaan
heikkoutta peittääkseni omaani.
Kiusasin kiusaajia, että olisin muka sankarillinen ja reilu ihminen.
Pahan piti saada palkkansa ja minä olin poliisi. Heikko itsetunto ei
parane kiusaamalla kiusaajia.
Aloittamalla toisen tappelun ensimmäisen
perään levitin samaa myrkkyä kuin ensimmäisen tappelun aloittaja.
Nykyisin haluan ajatella itse mitä sankaruus minulle on ja rakentaa
minäkuvaani toista kautta. Joskus sankarillisimmat teot tehdään
kenenkään huomaamatta.